Varma kevään merkki meidän talossa on se, kun alan stressata paprikan esikasvatuksen myöhästymisestä -taas. Joka ikinen vuosi sama juttu. Mitä iloa on vanhenemisesta, jos ei iän myötä edes viisastu, saati opi kokemuksistaan? Multaan mieli kuitenkin jo vie -sekä kasvihuoneen että jälkipeltojen osalta.

Jälkipelloille pääsyä odotellessa voi vaikkapa treenata tottista. Tai puruja. Whatever. Voi myöskin ottaa rennosti ja olla stressaamatta siitä, onko perusasennossa koiran varpaat samalla tasolla omien kanssa tai paskantaako se nelikuinen pentu perusasennossaan nyt vielä kuinka monta kertaa sisälle päivässä. Suomi on tänä päivänä koiraurheilun huippumaa ja kukapa sitä mitalikakkua ei haluaisi maistella? -Minä en.

Tunnustaudun yksilöksi, joka ei omaa vähäistäkään kilpailuviettiä. Nada. Zero. Zip.  Ei niin, ettäkö olisin ollut tällainen aina. Ehei, jo 2000- luvun alussa jäin "sairaslomalle", perfektionismin teurastettua minut sekä henkisesti että fyysisesti. Kaikki puheenjohtajuudet, sihteerin, koetoimitsijan, ratamestarin, kanttiinivastaavan, kenttäpäällikön yms työt -yhtäaikaisesti kahden kisaikäisen koiran pitämisen ja treenaamisen kanssa, olivat liikaa. Tuohon aikaan tosin riitti, että tottiksesta sai 71 pistettä ja maastosta 150- siihen oltiin enemmän kuin tyytyväisiä. Aika oli se, joka ei riittänyt. Nykyisin joka ikisen uuden koirakon odotusarvona on osallistuminen rotumestaruuksiin -tai ainakin MM-karsintoihin eikä alle 95 pistemääriä -miltään osa- alueelta- pidetä yhtään minään. Helppoahan siis ennen oli?

En edelläkirjoitetulla kuitenkaan halua millään tavalla moralisoida tai halventaa huipulle haluavia tai siellä olevia. Tähän ikään ja kokemukseen mennessä sitä on oppinut hyväksymään ihmisten ja koirien eroavaisuudet. Olen kuitenkin -as we speak- ehdokkaana uudeksi SEY:n eläinsuojeluvalvojaksi, joka asia on pakottanut minut (tietyistä näkökulmista) uudelleenarvioimaan omia päämääriäni ja motiivejani kaiken eläinten kanssa harjoittamani toiminnan suhteen. Omat moraaliset ja eettiset arvoni tässä siis puntarissa -muiden mieliin en katso omaavani minkäänlaista oikeutta. Mietintää herättää lähinnä koiran esineellistämisyyden muuttuminen arkipäiväiseksi. Pohdittavaa tällä saralla riittänee vielä..

Edellämainituin perustein siis kerrottakoon, ettö tämänpäiväinen Pekan tottissessio meni omien kriteerieni mukaan hyvin. Perusasento on enemmän kuin edessä, mutta enpä aio sitä nelivuotiaalla koiralla enää korjaamaan. Liikkeestä maahanmeno jäi istumiseksi -kahdesti (kyllä se kotona osaa..). Luoksetulo oli aivastuksen vajaa, lisäkäskyllä korjasi. Osaa kyllä korjata, se ei ole ongelma. Se on, että koetilanteessa ei korjauskäskyjä katsota hyvällä silmällä. Noutokapulaa piti "väärillä hampailla" eli M:illä kun ote pitäisi olla het kulmureiden takana. Nojoo, ollaan treenattu noutoa vain ja ainoastaan niin, että edessäistuessa annan elukalle kapulan hampaisiin, pakitan ja annan käskyn "tuo". Suojelutreeneissä taas opiskellaan kokosuunotetta. Toki se voi Elukalla olla geneettinenkin eli sitä ei tartte opiskella, sitä kokosuunotetta.

Emt.. tuntuu, että talkoohenkisyyden myötä on koko koiraharrastuksesta hiipunut se harrastamisen into ja palo, minkä voimin joskus muinoin SM- kisojen jälkikokeeseen osallistujat matkustivat bussilla lähelle kisapaikkakuntaa, kävelivät kisa"keskukseen" ja jäljille mennen tullen ja jonka tuloksina saadut koulutustunnukset ja SPKL ansiomerkit olivat rinnastettavissa residentin myöntämiin kunniamerkkeihin..

Ehkä mä vaan oon tulossa vanhaksi?